TRANSCRIPT  KULMAKIVET 1. JAKSO: KOTI


Tää on Kulmakivet ja mä oon Nihkee.
Jori Nummela
Ihmisiin, mä haluisin uskoo ihmisiin, luottaa ihmisiin ni siitä tulee se usko…elämään.
Jori Nummela
Koti on lämpöinen tärkeä turvapaikka // kyllä itsellä se koti on siellä missä ne rakkaat on.
Heli Laaksonen
koti taik koto niinku meil sanota, merkitte mul semmot paikka misä mullo lupa sanno et mä en siirry, mä ole täsä. Ja mä ajattele et ihmisil o kyl simmose pesäpaikan tarve jonkunäköse tämöse suojan tarve et se sais siltaval sanno 

Koti.
Mihin sä menet mielessäsi kun menet “kotiin”?
Onkse talo, kämppä, piha, pelto, torppa vai laiturin nokka: onko sun kodilla maatalousyhteiskunnan lehmän muisti vai urbaanien betonirakenteiden pintaraapamat? Onko koteja useita, limittäin, eri kerroksissa? Onko koti edes paikka vai onko se tuoksu tai äänenpaino, luonto, luonne tai luonnottomuus.

Mihin sä menet kun menet kotimaahan? Antaako Suomi sun mennä ja tulla, onko sen ovet sulle auki , katto korkealla ja kahvipannu kuumana vaikkei sua varten tartteis ees keittää? Vai onko Suomessa sulle sinivalkoisinta lähijunan smurffi tai migrin tarkastaja kysymässä “miksi edes oot täällä jos…”? Onko kotimaan turva isänmaan puolesta sulle annettu vai isämaan turvallisuuden nimissä pois otettu? Vai molempia, vähän tilanteesta hallituksesta, viraston työntekijästä tai poliisin mielialasta  riippuen?

Monelle suomalaiselle koti on lapsuuden koti tai mummola, se on vanha kotitila, paikka jossa ei asuta vaan paikka jossa kyläillään. Muistellaan, fiilistellään. Nautitaan. Jossa käydään kerran kesässä saunassa ja syksyllä marjassa ja automatkalla hengitellään nostalgiapäissään raikasta maalaisilmaa kunnes tulee paarmoja liikaa sisään ja sieluun. Mutta onko se enää koti siis siinä mielessä että sinne oikeasti perustaisi arkensa, elämänsä ja olemisensa. Vai onko se postikortti jonka haluaisi lähettää ystävilleen, sanoo terveisiä Suomesta, terveisiä minulta sinulle, terveisiä kotoota?

Iskä sanoo että koti on siellä missä ne rakkaat on. Koti on monelle just se, perhe. Ja kuten laulujoutsen on suomen kansallislintu ni onhan meillä myös keskiluokkainen kansallisperhe: isä, äiti, kaksi lasta ja koira. Omakotitalo. Oma-koti-talo. Kuulostaa paremmalta kuin pankinomatalo tai toisenomatalo, varsinkin jos ajatus vapaudesta lepää omistajuudessa, onnistuminen elämässä kapitalismin varpaiden välissä ja miksei eläisi.  Se on se perhe joka painetaan postikorttiin ja neuvolan esitteeseen. Todellisuus on kuitenkin että metsät on lintuja täynnä ja  markettijonot pitkänään perheitä joiden rakennetta ja ravintoympyrää on mahdotonta kenenkään ulkopuolelta ymmärtää. Eikä onneks tarviikaan. Se on vapautta, sekin ettei toisen perhe kuulu sulle ollenkaan. Biologisia sukulaisiaan ei voi edelleenkään valita, mutta suhteen voi nykyään määrittää vapaammin kuin ennen. Lisäksi “valittu perhe” alkaa käsitteenä luikerrella sateenkaariyhteisöistä vaniljaheteronormiin kuin höyhenboa dragbrunssin isoimman pöytäseurueen niskaan. Perhe käsittää jo monille seksuaalisesta suuntautumisesta tai sukupuolesta riippumatta omien lapsien ja vanhempien lisäksi tai sijaan ystävät, sielunsiskot, kollegat ja entiset rakastajat joilla sattuu olemaan oikea veriryhmä ja se sopiva vetokoukku. Perhe ja koti on lopulta olosuhde, joka on jatkuvassa muutoksessa. Mutta se on oma.
Heli Laaksonen
Työpaikoil ja ehkä jopa kouluissaki on nyt jo jotenki poistuttu siit et ei ol omi. Ei ol ehkä omi paikoi omi pulpetei oma töhuonet nyt juur kellä ellei jollai suurel johtajal mutku ei ol enä työpöytäkä mihi vois jättä jonko tavara ja palata siihe kohtas seuraavan päivän. Minust se ei ol ihmisel kovi luonteva. Must ihmine ei ol simmone. Ihmine tartte niit pieni kotojansa pitki päivä ja se tartte se iso jonkunäköse pysyvä huusholli mis hänel o lupa olla.
Suomalaiseen kotiin kuuluvat yhä vahvasti  tarinat sen jättämisestä: evakkomatkat, sotaorvot ja oman kodin jättämisen trauma kulkevat ylisukupolvisena monien suonissa tälläkin hetkellä kun itäraja makaa mykkänä.

Historiallisesti kansalaisuus juontaa Ranskan vallankumoukseen ja toiseen kuuluisaan kolmiyhteyteen: vapaus, veljeys, tasa-arvo. Feministisessä kritiikissä on erityisesti nostettu giljotiiniin keskimmäinen, muistuttaen että veljeys todella tarkoitti naisten rajaamista kansalaisuuden ulkopuolelle (Urponen, s. 292). Samalla tavoin isänmaa rajaa naiset itsensä ulkopuolelle ja muut vielä kauemmas…mutta koti. Koti toimii päinvastaisella hallintalogiikalla, se syö erityisesti naisiksi määritetyt sisäänsä, puristaa pullantuoksuisuudellaan pakottaa valitsemaan oletko meitä vai muita. 19-vuotias tiktok tradwife voi voimaantua siitä että saa jäädä kotiin sekoittamaan pyykkietikkaa, kertomaan että feminismi on mennyt liian pitkälle, juuri siksi että feminismi on liikkeenä mahdollistanut hänelle vapauden tehdä niin. Älypuhelimen ja air fryerin välissä voi tuntua turvallisemmalta kuin nyrkin ja hellan mutta avioliitossa tapahtuva seksuaalinen väkivalta kriminalisoitiin Suomessa vasta vuonna 1994. Meillä on äitejä ja isoäitejä joita on raiskattu luvan kanssa aviovuoteisiin. Puhuttaessa liberaalista kansalaisuusaatteesta vielä hetki sitten nainen ei ollut autonominen saati rationaalinen subjekti vaan mies edusti perhettä yhteiskunnassa. Avioituessaan toisen maan kansalaisen kanssa suomalainen nainen menetti kotimaansa kansalaisuuden ja poliittiset oikeudet kokonaan (Urponen, s.292). Ja pipedipapedi näin. Heteroseksuaalisuudesta tulikin kuin huomaamatta paitsi naisten arvoa myös  kansalaisuutta määrittävä tekijä. 
Jori Nummela
Muistan silloin aikoinaan ku vielä jalkapalloo pelasin ku äiti toi teidät kattoo meidän pelejä sit muutaman kerran ja sit sano no ei me enää tullakaa. Siis sehän on ihan eri siis niinkun ihmisrotu muuttuu aivan toiseksi niinku kielenkäyttö ja se möykkääminen ja huutaminen ni sehän ei kuulu…tehän olitte ihan ihmeissään, sinä varsinki että mitäs toi faija nyt tuolla oikee sattuuks sitä johonki  vai mikä sillä on. Kun se v-sana oli siellä niinku joka toisena ja kotona ei, eihän meillä kotona kiroiltu. Ikinä. Tai siis, no joo.  Siis kiroilu, semmonen on sallittua jos se tulee oikeeseen paikkaan se on aina ollu näin, ja tulee olemaan. Jos sä lyöt varpaan kiveen ja sanot että perkele ku sattuu ni se on ihan ok. Mut se et se on niinku puhekielessä millään tavalla ni se ainakaan meillä kotona ollu. Mut se (hekotusta) kentän laidalla se kuulosti vähän erilaiselta. (Naurua)
Heli Laaksonen
Mul ei o lapsuudenkoto enää olemas, mut mun kotoni on jollain taval kieles, siin kui mää saa puhella niinko mä tykkä niinko mä ole tottunu. Niinko meil lännes puhuta. Ja sillo jos toine vastaa mul ilma et se ihmettele et kui sä noi sanosi tai näyttä ilmeilläs et olipas vitsikäs ni sillo mä tierä et  mä ole jollai taval ny kotonani ku toi ihmine kuuntele mitä mul o asia eikä niinkä paljo et mimmotti mä näit äänteitäni laittele peräjälkke.
Mihin sun kieli asettuu  kun sanot “koti”? Riippuu jo ihan siitä mitä sanaa kodista käyttää, millä kielellä kodista puhuu. Jos mä meen kotiin mä meen lasten kanssa peittomajaan. Going home on puolison vanhempien puutarhaan kirsikkapuun alle tai lontoolaisen jokilaivan katolle. Mutta jos mä meen himaan mä meen myyrmäkeen, kaivokselaan, vantaalle. mä meen räpistelevän katulampun alle märän asvaltin hajuun alikulkutunneliin piirtämään merkkini ja ylittämään jatkuvasti rajani.
Turva voi olla kielessä ihmisten välillä tai kielessä kurkussa, kieli poskessa jota soittaa erotuomarille väärästä kortista. Iskä.
“Onko ketään kotona?” kysytään kun ihmetellään onko kaikki ok, mikä riivaa. Jos kaikki muumit ei oo laaksossa tiedetään että ilmassa on epätasapainoa, levottomuutta.
Diskurssiteoreettisessa kielifilosofiassa ajatellaan, että kieli ja todellisuus ovat yhtä. Diskurssi on toiston ja variaatioiden kautta kiteytynyt puhe- ajattelu- ja toimintatapa tietyssä sosiaalisessa tilanteessa, historiallisena aikana. Diskurssit muotoilevat puhumansa kohteet sekä tiedon tuosta kohteesta ja siihen liittyvän vallan. Ne mahdollistavat puheen, mutta rajaavat sen mitä kohteesta voi sanoa ja mitä ei, mikä on syy ja mikä seuraus. (Jokinen, s.135)
Suomi on nuori kansallisvaltio ja meidän koti-diskurssi on vielä lapsuuden ja itsenäistymisen repivässä välissä. Kuten teini-ikäiset, me tartutaan herkästi meitä kerran määrittäneisiin asioihin ja teemme niistä koko identiteettimme: Me ollaan luokan urheilija, nörtti, pelle. Me olemme Onnellisia, meillä on Puhdas Luonto ja Hyvä Koululaitos koska kerran oli niin ja niin ne muut meille sanoi ja niin on hyvä sitten keltä saa ostaa nuuskaa. Ihan niinkuin nämä attribuutit olisivat kiveen hakattuja totuuksia eivätkä asioita jotka vaativat aktiivista ylläpitoa ja hoivaa. Tuhansien murheellisten insinöörien maassa halutaan kaikille ja kaikelle tuottoa, lokero ja syy-seuraussuhde. Se ei aina ole inspiroivin koti tehdä taidetta. 
Mutta eihän se kansakunta tuu koskaan valmiiksi! Se on jatkuva samuuksien ja eroavaisuuksien prosessi (Urponen, s.301) ja lopulta sinne mahtuu mukaan myös vastakertomuksia jotka onneksi muokkaavat diskurssia jatkuvasti hitaasti uudestaan.  
Suomalainen yhtenäiskulttuuri on ihan vasta murtumassa, jokainen vähemmistön edustaja edustaa aina edelleen  ensisijaisesti omaa viiteryhmäänsä. Näihin teinien kotibileisiin alkaa kyllä ovi olla auki mutta rajanvetoa syntyy kun kuitenkin halutaan että jokainen pysyy oletetussa roolissaan ja saa isännän näyttämään hyvältä kun kutsui “ihan kaikki mukaan”.  Sekin ahdistaa, se luo uutta vähemmistöstressiä, saa monet haaveilemaan ulkomaille muutosta. Siellä koti kirkastuu ja tarkentuu etäälle, kuin tähti. Ulkomailla mä oon ensisijaisesti suomalainen ja suhteeni kotimaahan sitä myöten yksinkertainen, ehkä vapaa, jopa ylpee.
Lopulta juuri kansalliset tarinat kodista ja perheestä ovat sen ytimessä, kuka lopulta nähdään täysivaltaiseksi kansalaiseksi ja isänmaan turvan arvoiseksi.
Suomella on perussuomalaisten kansanedustaja Miko Bergbomin kasvot, kuin maidolla pesty maalitaulu. Haluaisin suudella noita kasvoja, en intohimoisesti, vaan niinkuin äiti suutelee armeijasta viikonloppulomille tullutta lastaan tämän lähdössä viettämään iltaa kavereiden kanssa. Haluaisin tarttua Suomea korvista ja suudella tämän otsaa, taputtaa naurahtaen olalle ja sanoa “nonih sitte, pidähän pää kylmänä ja housut kuivana”.

Psykoterapeutti Maaret Kallio kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissaan että:
Kun lapsi puhuu pahaa vanhemmastaan, hän ylittää äärimmäiset esteet sisimmässään. Sellaista lasta on kuunneltava niin herkin korvin kuin mahdollista.
Yhdessä, joskus perheen ulkopuolisten kanssa, voidaan arvioida, miten kaikkia voidaan auttaa ja edistää perherauhaa. Perheen pahan auetessa muille on apukin mahdollista.
Kun Bergbomin kasvoinen nolokiukkuinen Suomi on läimäyttänyt oven perässään kiinni, voin itse hetkeksi heittäytyä sohvalle viskilasi kädessä lukemaan Hannah Arendtin Totalitarismin syntyä. Sillä tällä hetkellä tuntuu että tässä kansankodissa minä olen meistä se aikuinen.

Outro
Tämä oli Kulmakivet, hitaita ajatuksia kiireiseen maailmaan. 
Podcastin on käsikirjoittanut ja juontanut Jonna Nihkee Nummela, minä täällä hei.
Äänisuunnittelija: Hilla Väyrynen
Käsikirjoituksen kriittinen lähiluku ja henkinen tuki: väitöskirjatutkija Kaarna Tuomenvirta
Logo: Oliver Eagle-Wilsher
Jakson ääniviestivieraina kuultiin:
Runoilija Heli Laaksonen
ja Jori Nummela, mun iskä jonka kanssa kirjoitan runoja ja olen tosi usein ihan eri mieltä.
Nettisivuilla nihkeeakka.fi/kulmakivet löytyy jaksojen käsikirjoitukset sekä listat tieteellisistä lähteistä
Kulmakivet-podcastin tuotantoa ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Savon rahasto sekä Koneen säätiö ja kaikki ne jotka ovat kuunnelleet mun puheita tähän asti ilman mikrofonia. 
Kiitos, te olette mun kulmakivet.


LÄHTEET

Maaret Kallio
https://www.hs.fi/elama/art-2000010982339.html

Urponen: Kansalaisuus, kansallisuus ja sukupuoli
Jokinen: Kriittinen mies- ja maskuliinisuustutkimus
Käsikirja sukupuoleen (2015)
(toim.) Saresma, Rossi, Juvonen