Kulmakivet
Kulmakivet on queerfeministinen yöradio, hitaita ajatuksia kiireiseen maailmaan. Jaksot tarjoavat runoutta, esseetä ja feminististä teoriaa ripauksella kuivaa huumoria.
Miltä kuulostaisivat feministiset luennat kodista, uskonnosta ja isänmaasta? Jos isät ja pojat saavat maksaa vapaudesta hengellään, mitä tarjottavaa meillä muilla sitten on? “Kollaa kestää” on lausahdus joka on tarkoittanut suomalaisten periksiantamattomuutta ja Talvisodan henkeä. Millä mittarilla yksilön arvo ja arvostus Suomessa tänään mitataan?
Joka jaksossa runoilija Jonna Nihkee Nummela ottaa lähempään tarkasteluun jonkun kulttuurin kulmakiven, josta jokaisella meistä on mielipide. Nopeiden reaktioiden ja tyrnistelyn sijaan tämä podcast kutsuu kuuntelijat etsimään rauhassa omia vastauksiaan.
Podcastin kolme ensimmäistä jaksoa ovat: koti, uskonto ja isänmaa. Kollaan kivet on sotamuistomerkki Savonlinnan Tallisaaressa. Kolmessa kivipaadessa lukee “koti— uskonto— isänmaa: Mitä vaatii Suomessa vapaus maan se isästä poikaan maksetaan”.
Kulmakivissä on mukana:
Äänisuunnittelija Hilla Väyrynen
Väitöskirjatutkija Kaarna Tuomenvirta
Logon suunnittelu: Oliver Eagle-Wilsher
Vaihtuvina ääniviestivieraina kuullaan mm. Sanamaija Heli Laaksonen, runoilija Veera Milja, sekä Jori Nummela, vantaalainen kouluisäntä ja Jonnan isä jonka kanssa tämä kirjoittaa runoja ja on usein eri mieltä.
Kulmakivet-podcastin tuotantoa ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Savon rahasto sekä Koneen säätiö.
Kulmakivet-podcastin ensimmäisessä jaksossa mennään kotiin.
Nihkee pohtii kotia tilana, turvana ja yhteiskuntana pienoiskoossa.
Runoilija Heli Laaksosen koti on kielessä kun taas Jori-iskän koti on perhe ja kieli kiroilua varten. Jaksossa selviää myös mikä on suomalainen kansallisperhe ja kenen kansanedustajan kasvot Suomella on ja miten niitä pitäisi suudella.
Lähteet:
Kallio, M. (20.03.2025): Maaret Kallion kolumni, “Tämä on äitinä vaikea neuvo: anna lapsesi puhua pahaa” https://www.hs.fi/elama/art-2000010982339.html
Saresma, T. (toim.) Rossi, L-M. (toim.) Juvonen, T. (toim.): Käsikirja sukupuoleen, Vastapaino, 2015.
Lähteet:
Kallio, M. (20.03.2025): Maaret Kallion kolumni, “Tämä on äitinä vaikea neuvo: anna lapsesi puhua pahaa” https://www.hs.fi/elama/art-2000010982339.html
Saresma, T. (toim.) Rossi, L-M. (toim.) Juvonen, T. (toim.): Käsikirja sukupuoleen, Vastapaino, 2015.
Kulmakivet-podcastin toisessa jaksossa puhutaan uskonnosta.
Nihkee tutkii oman feministisen vapausideologiansa ja järjestäytyneen uskonnollisuuden välistä suhdetta. Runoilija Veera Miljalle uskon vastakohta on varmuus ja Heli Laaksosen mielestä uskonnot saisivat luopua ihmisten rakastamisen kyttäämisestä.
Jori-iskä uskoo IFK:hon ja sammaloituneisiin kiviin ja päästää hypoteettisen kylmän pierun. Jaksossa selviää, kuka on mahdollisesti ortodoksikirkon seuraava pyhä. Voiko se olla maallikko, nainen ja vielä yksi Nihkeen isoimmista runoilijaesikuvista?
Lähteet:
Saresma, T. (toim.) Rossi, L-M. (toim.) Juvonen, T. (toim.): Käsikirja sukupuoleen, Vastapaino, 2015.
Aamunkoitto: Hurskas Larin Paraske raatoi elättääkseen omat lapsensa ja kymmeniä orpoja | Aamun Koitto
Kirkko ja Kaupunki: Tuleeko runonlaulaja Larin Paraskesta Suomen ortodoksien ensimmäinen naispyhä? – ”Hänen runoudessaan kristilliset käsitteet yhdistyivät loitsumagiaan” – Kirkko ja kaupunki
Uskonnonvapaus: Valtionkirkko – Hakusanat uskonnonvapaudesta
Kulmakivet-podcastin kolmannessa jaksossa puhutaan isänmaasta.
Nihkee selvittää onko feminististä isänmaallisuutta olemassa, yrittää herätellä uinuvaa kulttuurisivistyneistöä ja brändää itsensä feministiseksi tahtolyyrikoksi.
Sisältöhuomio: Jakso sisältää mainintoja sodasta ja seksuaalisesta väkivallasta.
Runoilija Heli Laaksonen kokee olevansa riesa yhteiskunnalle ja Jori-iskä kritisoi kapitalismia. Jaksossa selviää kestääkö kollaa, mitä tarkoittaa riigitruu ja lähtisikö iskä vielä rintamalle. Tuntematon sotilas, Homo-Marski sekä suo, kuokka ja Jussi mainitaan.
Lähteet:
Didion, J. The White Album, Harper Collins Publishing, 2017.
Käsikirja sukupuoleen, 2015, Vastapaino. (toim.) Saresma, Rossi, Juvonen
Kulmakivet-podcastin bonusjaksossa puhutaan Palestiinasta.
Nihkee lukee suomennoksensa runoilija Fawda Tuqanin runosta “Minulle riittää” (“Enough for me”, eng. Naomi Shihad ja Salma Khadra Jayyusi) ja sijoittaa kodin, uskonnon ja isänmaan kansanmurhan kontekstiin. Jori-iskä kaipaa rauhaa.
Sisältöhuomio: Jakso sisältää mainintoja sodasta ja seksuaalisesta väkivallasta.
Suomen Palestiina-verkosto Sumudin verkkosivuilla sumud.fi voit tukea kampanjoita, liittyä jäseneksi ja lahjoittaa rahaa verkoston toimintaan Suomessa.
Lääkärit ilman rajoja-järjestön hätäapukeräykseen Gazassa voi lahjoittaa osoitteessa Kansanmurha Gazassa – Lääkärit Ilman Rajoja
Lähteet:
Beinin, J. (ed.) Stein, R. (ed), The Struggle for Sovereignty, Palestine and Israel 1993-2005, 2006. Stanford University Press. Accessed 06.11.2025 via: 23 IN MEMORY OF FADWA TUQAN
Lääkärit ilman rajoja: Kansanmurha Gazassa – Lääkärit Ilman Rajoja
Suomen Palestiina-verkosto Sumud
Transcripts
TRANSCRIPT KULMAKIVET 1. JAKSO: KOTI
Tää on Kulmakivet ja mä oon Nihkee.
Jori Nummela
Ihmisiin, mä haluisin uskoo ihmisiin, luottaa ihmisiin ni siitä tulee se usko…elämään.
Jori Nummela
Koti on lämpöinen tärkeä turvapaikka // kyllä itsellä se koti on siellä missä ne rakkaat on.
Heli Laaksonen
koti taik koto niinku meil sanota, merkitte mul semmot paikka misä mullo lupa sanno et mä en siirry, mä ole täsä. Ja mä ajattele et ihmisil o kyl simmose pesäpaikan tarve jonkunäköse tämöse suojan tarve et se sais siltaval sanno
Koti.
Mihin sä menet mielessäsi kun menet “kotiin”?
Onkse talo, kämppä, piha, pelto, torppa vai laiturin nokka: onko sun kodilla maatalousyhteiskunnan lehmän muisti vai urbaanien betonirakenteiden pintaraapamat? Onko koteja useita, limittäin, eri kerroksissa? Onko koti edes paikka vai onko se tuoksu tai äänenpaino, luonto, luonne tai luonnottomuus.
Mihin sä menet kun menet kotimaahan? Antaako Suomi sun mennä ja tulla, onko sen ovet sulle auki , katto korkealla ja kahvipannu kuumana vaikkei sua varten tartteis ees keittää? Vai onko Suomessa sulle sinivalkoisinta lähijunan smurffi tai migrin tarkastaja kysymässä “miksi edes oot täällä jos…”? Onko kotimaan turva isänmaan puolesta sulle annettu vai isämaan turvallisuuden nimissä pois otettu? Vai molempia, vähän tilanteesta hallituksesta, viraston työntekijästä tai poliisin mielialasta riippuen?
Monelle suomalaiselle koti on lapsuuden koti tai mummola, se on vanha kotitila, paikka jossa ei asuta vaan paikka jossa kyläillään. Muistellaan, fiilistellään. Nautitaan. Jossa käydään kerran kesässä saunassa ja syksyllä marjassa ja automatkalla hengitellään nostalgiapäissään raikasta maalaisilmaa kunnes tulee paarmoja liikaa sisään ja sieluun. Mutta onko se enää koti siis siinä mielessä että sinne oikeasti perustaisi arkensa, elämänsä ja olemisensa. Vai onko se postikortti jonka haluaisi lähettää ystävilleen, sanoo terveisiä Suomesta, terveisiä minulta sinulle, terveisiä kotoota?
Iskä sanoo että koti on siellä missä ne rakkaat on. Koti on monelle just se, perhe. Ja kuten laulujoutsen on suomen kansallislintu ni onhan meillä myös keskiluokkainen kansallisperhe: isä, äiti, kaksi lasta ja koira. Omakotitalo. Oma-koti-talo. Kuulostaa paremmalta kuin pankinomatalo tai toisenomatalo, varsinkin jos ajatus vapaudesta lepää omistajuudessa, onnistuminen elämässä kapitalismin varpaiden välissä ja miksei eläisi. Se on se perhe joka painetaan postikorttiin ja neuvolan esitteeseen. Todellisuus on kuitenkin että metsät on lintuja täynnä ja markettijonot pitkänään perheitä joiden rakennetta ja ravintoympyrää on mahdotonta kenenkään ulkopuolelta ymmärtää. Eikä onneks tarviikaan. Se on vapautta, sekin ettei toisen perhe kuulu sulle ollenkaan. Biologisia sukulaisiaan ei voi edelleenkään valita, mutta suhteen voi nykyään määrittää vapaammin kuin ennen. Lisäksi “valittu perhe” alkaa käsitteenä luikerrella sateenkaariyhteisöistä vaniljaheteronormiin kuin höyhenboa dragbrunssin isoimman pöytäseurueen niskaan. Perhe käsittää jo monille seksuaalisesta suuntautumisesta tai sukupuolesta riippumatta omien lapsien ja vanhempien lisäksi tai sijaan ystävät, sielunsiskot, kollegat ja entiset rakastajat joilla sattuu olemaan oikea veriryhmä ja se sopiva vetokoukku. Perhe ja koti on lopulta olosuhde, joka on jatkuvassa muutoksessa. Mutta se on oma.
Heli Laaksonen
Työpaikoil ja ehkä jopa kouluissaki on nyt jo jotenki poistuttu siit et ei ol omi. Ei ol ehkä omi paikoi omi pulpetei oma töhuonet nyt juur kellä ellei jollai suurel johtajal mutku ei ol enä työpöytäkä mihi vois jättä jonko tavara ja palata siihe kohtas seuraavan päivän. Minust se ei ol ihmisel kovi luonteva. Must ihmine ei ol simmone. Ihmine tartte niit pieni kotojansa pitki päivä ja se tartte se iso jonkunäköse pysyvä huusholli mis hänel o lupa olla.
Suomalaiseen kotiin kuuluvat yhä vahvasti tarinat sen jättämisestä: evakkomatkat, sotaorvot ja oman kodin jättämisen trauma kulkevat ylisukupolvisena monien suonissa tälläkin hetkellä kun itäraja makaa mykkänä.
Historiallisesti kansalaisuus juontaa Ranskan vallankumoukseen ja toiseen kuuluisaan kolmiyhteyteen: vapaus, veljeys, tasa-arvo. Feministisessä kritiikissä on erityisesti nostettu giljotiiniin keskimmäinen, muistuttaen että veljeys todella tarkoitti naisten rajaamista kansalaisuuden ulkopuolelle (Urponen, s. 292). Samalla tavoin isänmaa rajaa naiset itsensä ulkopuolelle ja muut vielä kauemmas…mutta koti. Koti toimii päinvastaisella hallintalogiikalla, se syö erityisesti naisiksi määritetyt sisäänsä, puristaa pullantuoksuisuudellaan pakottaa valitsemaan oletko meitä vai muita. 19-vuotias tiktok tradwife voi voimaantua siitä että saa jäädä kotiin sekoittamaan pyykkietikkaa, kertomaan että feminismi on mennyt liian pitkälle, juuri siksi että feminismi on liikkeenä mahdollistanut hänelle vapauden tehdä niin. Älypuhelimen ja air fryerin välissä voi tuntua turvallisemmalta kuin nyrkin ja hellan mutta avioliitossa tapahtuva seksuaalinen väkivalta kriminalisoitiin Suomessa vasta vuonna 1994. Meillä on äitejä ja isoäitejä joita on raiskattu luvan kanssa aviovuoteisiin. Puhuttaessa liberaalista kansalaisuusaatteesta vielä hetki sitten nainen ei ollut autonominen saati rationaalinen subjekti vaan mies edusti perhettä yhteiskunnassa. Avioituessaan toisen maan kansalaisen kanssa suomalainen nainen menetti kotimaansa kansalaisuuden ja poliittiset oikeudet kokonaan (Urponen, s.292). Ja pipedipapedi näin. Heteroseksuaalisuudesta tulikin kuin huomaamatta paitsi naisten arvoa myös kansalaisuutta määrittävä tekijä.
Jori Nummela
Muistan silloin aikoinaan ku vielä jalkapalloo pelasin ku äiti toi teidät kattoo meidän pelejä sit muutaman kerran ja sit sano no ei me enää tullakaa. Siis sehän on ihan eri siis niinkun ihmisrotu muuttuu aivan toiseksi niinku kielenkäyttö ja se möykkääminen ja huutaminen ni sehän ei kuulu…tehän olitte ihan ihmeissään, sinä varsinki että mitäs toi faija nyt tuolla oikee sattuuks sitä johonki vai mikä sillä on. Kun se v-sana oli siellä niinku joka toisena ja kotona ei, eihän meillä kotona kiroiltu. Ikinä. Tai siis, no joo. Siis kiroilu, semmonen on sallittua jos se tulee oikeeseen paikkaan se on aina ollu näin, ja tulee olemaan. Jos sä lyöt varpaan kiveen ja sanot että perkele ku sattuu ni se on ihan ok. Mut se et se on niinku puhekielessä millään tavalla ni se ainakaan meillä kotona ollu. Mut se (hekotusta) kentän laidalla se kuulosti vähän erilaiselta. (Naurua)
Heli Laaksonen
Mul ei o lapsuudenkoto enää olemas, mut mun kotoni on jollain taval kieles, siin kui mää saa puhella niinko mä tykkä niinko mä ole tottunu. Niinko meil lännes puhuta. Ja sillo jos toine vastaa mul ilma et se ihmettele et kui sä noi sanosi tai näyttä ilmeilläs et olipas vitsikäs ni sillo mä tierä et mä ole jollai taval ny kotonani ku toi ihmine kuuntele mitä mul o asia eikä niinkä paljo et mimmotti mä näit äänteitäni laittele peräjälkke.
Mihin sun kieli asettuu kun sanot “koti”? Riippuu jo ihan siitä mitä sanaa kodista käyttää, millä kielellä kodista puhuu. Jos mä meen kotiin mä meen lasten kanssa peittomajaan. Going home on puolison vanhempien puutarhaan kirsikkapuun alle tai lontoolaisen jokilaivan katolle. Mutta jos mä meen himaan mä meen myyrmäkeen, kaivokselaan, vantaalle. mä meen räpistelevän katulampun alle märän asvaltin hajuun alikulkutunneliin piirtämään merkkini ja ylittämään jatkuvasti rajani.
Turva voi olla kielessä ihmisten välillä tai kielessä kurkussa, kieli poskessa jota soittaa erotuomarille väärästä kortista. Iskä.
“Onko ketään kotona?” kysytään kun ihmetellään onko kaikki ok, mikä riivaa. Jos kaikki muumit ei oo laaksossa tiedetään että ilmassa on epätasapainoa, levottomuutta.
Diskurssiteoreettisessa kielifilosofiassa ajatellaan, että kieli ja todellisuus ovat yhtä. Diskurssi on toiston ja variaatioiden kautta kiteytynyt puhe- ajattelu- ja toimintatapa tietyssä sosiaalisessa tilanteessa, historiallisena aikana. Diskurssit muotoilevat puhumansa kohteet sekä tiedon tuosta kohteesta ja siihen liittyvän vallan. Ne mahdollistavat puheen, mutta rajaavat sen mitä kohteesta voi sanoa ja mitä ei, mikä on syy ja mikä seuraus. (Jokinen, s.135)
Suomi on nuori kansallisvaltio ja meidän koti-diskurssi on vielä lapsuuden ja itsenäistymisen repivässä välissä. Kuten teini-ikäiset, me tartutaan herkästi meitä kerran määrittäneisiin asioihin ja teemme niistä koko identiteettimme: Me ollaan luokan urheilija, nörtti, pelle. Me olemme Onnellisia, meillä on Puhdas Luonto ja Hyvä Koululaitos koska kerran oli niin ja niin ne muut meille sanoi ja niin on hyvä sitten keltä saa ostaa nuuskaa. Ihan niinkuin nämä attribuutit olisivat kiveen hakattuja totuuksia eivätkä asioita jotka vaativat aktiivista ylläpitoa ja hoivaa. Tuhansien murheellisten insinöörien maassa halutaan kaikille ja kaikelle tuottoa, lokero ja syy-seuraussuhde. Se ei aina ole inspiroivin koti tehdä taidetta.
Mutta eihän se kansakunta tuu koskaan valmiiksi! Se on jatkuva samuuksien ja eroavaisuuksien prosessi (Urponen, s.301) ja lopulta sinne mahtuu mukaan myös vastakertomuksia jotka onneksi muokkaavat diskurssia jatkuvasti hitaasti uudestaan.
Suomalainen yhtenäiskulttuuri on ihan vasta murtumassa, jokainen vähemmistön edustaja edustaa aina edelleen ensisijaisesti omaa viiteryhmäänsä. Näihin teinien kotibileisiin alkaa kyllä ovi olla auki mutta rajanvetoa syntyy kun kuitenkin halutaan että jokainen pysyy oletetussa roolissaan ja saa isännän näyttämään hyvältä kun kutsui “ihan kaikki mukaan”. Sekin ahdistaa, se luo uutta vähemmistöstressiä, saa monet haaveilemaan ulkomaille muutosta. Siellä koti kirkastuu ja tarkentuu etäälle, kuin tähti. Ulkomailla mä oon ensisijaisesti suomalainen ja suhteeni kotimaahan sitä myöten yksinkertainen, ehkä vapaa, jopa ylpee.
Lopulta juuri kansalliset tarinat kodista ja perheestä ovat sen ytimessä, kuka lopulta nähdään täysivaltaiseksi kansalaiseksi ja isänmaan turvan arvoiseksi.
Suomella on perussuomalaisten kansanedustaja Miko Bergbomin kasvot, kuin maidolla pesty maalitaulu. Haluaisin suudella noita kasvoja, en intohimoisesti, vaan niinkuin äiti suutelee armeijasta viikonloppulomille tullutta lastaan tämän lähdössä viettämään iltaa kavereiden kanssa. Haluaisin tarttua Suomea korvista ja suudella tämän otsaa, taputtaa naurahtaen olalle ja sanoa “nonih sitte, pidähän pää kylmänä ja housut kuivana”.
Psykoterapeutti Maaret Kallio kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissaan että:
Kun lapsi puhuu pahaa vanhemmastaan, hän ylittää äärimmäiset esteet sisimmässään. Sellaista lasta on kuunneltava niin herkin korvin kuin mahdollista.
Yhdessä, joskus perheen ulkopuolisten kanssa, voidaan arvioida, miten kaikkia voidaan auttaa ja edistää perherauhaa. Perheen pahan auetessa muille on apukin mahdollista.
Kun Bergbomin kasvoinen nolokiukkuinen Suomi on läimäyttänyt oven perässään kiinni, voin itse hetkeksi heittäytyä sohvalle viskilasi kädessä lukemaan Hannah Arendtin Totalitarismin syntyä. Sillä tällä hetkellä tuntuu että tässä kansankodissa minä olen meistä se aikuinen.
Outro
Tämä oli Kulmakivet, hitaita ajatuksia kiireiseen maailmaan.
Podcastin on käsikirjoittanut ja juontanut Jonna Nihkee Nummela, minä täällä hei.
Äänisuunnittelija: Hilla Väyrynen
Käsikirjoituksen kriittinen lähiluku ja henkinen tuki: väitöskirjatutkija Kaarna Tuomenvirta
Logo: Oliver Eagle-Wilsher
Jakson ääniviestivieraina kuultiin:
Runoilija Heli Laaksonen
ja Jori Nummela, mun iskä jonka kanssa kirjoitan runoja ja olen tosi usein ihan eri mieltä.
Nettisivuilla nihkeeakka.fi/kulmakivet löytyy jaksojen käsikirjoitukset sekä listat tieteellisistä lähteistä
Kulmakivet-podcastin tuotantoa ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Savon rahasto sekä Koneen säätiö ja kaikki ne jotka ovat kuunnelleet mun puheita tähän asti ilman mikrofonia.
Kiitos, te olette mun kulmakivet.
LÄHTEET
Maaret Kallio
https://www.hs.fi/elama/art-2000010982339.html
- Urponen: Kansalaisuus, kansallisuus ja sukupuoli
- Jokinen: Kriittinen mies- ja maskuliinisuustutkimus
Käsikirja sukupuoleen (2015)
(toim.) Saresma, Rossi, Juvonen
TRANSCRIPT KULMAKIVET 2. JAKSO: USKONTO
Tää on Kulmakivet ja mä oon Nihkee.
Jori Nummela
Ihmisiin, mä haluisin uskoo ihmisiin, luottaa ihmisiin ni siitä tulee se usko…elämään.
Puhelen Jumalan puille (Larin Paraske)
Kelles mie tussain tuulen
kelles mie halluin haastan?
Tukehuut miu tussain
tukehuut tuultamatta
halkeaat haastamatta
pallaat pakajamatta.
Jos mie haastan velloilleini
velloin haastaa puolelleese
puolus laatii lapsilleese
lapset kaikelle kylälle:
saavat naiset nakramista
ilmiset ivehtämistä.
Kui Iesus kesän tekisi
maat sulaisi Maariaine:
mänen metsään kesällä
puhetessa putken juuren
lehen kannan kasvaessa
puhelen Jumalan puille
haastan haavan lehtilöille-
sit en kerro kellenkään
kullenkaan en kuihuttele
saa ei naiset nakramistra
ilmiset ei ivehtimistä
piiat pilkkana pittää
Koivun juuren kostuttelen
kastelen katajan juuret:
kylä luuloo kylpöneeksi
muu pere peseneeksi
kylpönt en kylän vesillä
pest en perreen vesillä
mie vaan kylvin kyyneleillä
kun puhelin Jumalan puille.
Paraske, L. (1982)
Suomen ortodoksisessa kirkossa on käynnistynyt prosessi Pyhä Vanhurskas Parasken kanonisoimiseksi eli julistamiseksi pyhäksi.
Pyhä Vanhurskas Paraskella ne tarkoittaa runonlaulaja Larin Paraskea (1833–1904).
Mikäli Larin Paraske kanonisoidaan, kyseessä olisi Suomen ortodoksikirkon ensimmäinen naispyhä. Maallikon ja vieläpä naisen mahdollisuudet päätyä pyhäksi ilman marttyyrikuolemaa, ne ovat aivan häviävän pienet.
Apupappi Adolf Neoviuksen Paraskelta muistiin merkitsemä säemäärä, se on laajin yhdeltä ihmiseltä talletettu kalevalainen runoaineisto: 32 000 säettä, joihin sisältyy 1343 runotekstiä, lisäksi muun muassa kymmeniä itkuvirsiä ja tuhansia sananlaskuja. Tämän vuoksi Paraskea pidetään yhtenä Suomen maineikkaimmista, karjalaisista runonlaulajista.
Tallennetun perinteen määrän ansiosta Paraskelle on langennut jonkinlaisen edustajan roolin. Koska kansanrunouden luonne on aina ollut yhteisöllinen, Parasken runojen kautta puhuvat ja näkyvät myös muut runonlaulajat – nimettömät, kasvottomat, hiljenneet ja ne jotka ei iljenneet kun Helsingistä tultiin kyseleen. Ja niinpä Paraske edustaa ”niitä tuhansia tuntemattomia äitejä, jotka säilyttivät ja välittivät ortodoksista uskoa Karjalassa vuosisatojen aikana”, todetaan kanonisaatiotyöryhmän raportissa.
Larin Paraske oli inkerikko, eli kuului Inkerin itämerensuomalaiseen, ortodoksiseen väestöön. Uskolla oli tärkeä rooli Parasken elämässä. Se kuului myös hänen runoissaan joissa kristilliset käsitteet yhdistyivät usein loitsumagiaan.
Jori Nummela
On uskoa vaikka isoon sellaseen kiveen tai mikä on sammaloitunut siinä on enemmän niinku se on nähny ja eläny ja kokenu mä voin sitä mennä halaamaan ja tuoksuttelemaan miten hyvältä tuoksuu, siinä on uskoa siinä on elämää.
Parasken lauluissa välittyy konstailematon elämänjano ja tietty tietoisuus omasta taituruudesta. Juuri tämä ristiriita sisäisen elämän rikkauden ja ulkonaisen elämän köyhyyden välillä puhuttelee edelleen, tekee Paraskesta ajankohtaisen. Parasken runot kertovat arkisista asioista, perhesuhteista ja eletystä elämästä ja kommentoivat niitä naisen näkökulmasta. Lisäksi säkeistä ilmenee syvä hengellisyys ja luottamus Jumalaan.
Paraske käveli selkä edellä tulevaan ja lauloi mennessään niin että metsä raikui. Jesus take the wheel. Larin Paraske sai yhdeksän lasta, joista kolme selvisi aikuisikään asti. Tämän vuoksi hän pystyi huolehtimaan myös muiden lapsista ja jopa imettämään heitä. Hän nouti lapset jalkapatikalla Pietarin orpokodeista, saaden jokaisesta huostaanotetusta lapsesta myös rahallista korvausta.
Paraskea on muisteltu kirkon piirissä erityisesti tämän äidillisen rakkauden vuoksi, mutta hän oli myös raaka duunarimuija, todellinen hustlaaja, lapsesta asti sanailua treenannut ja kisoissa menestynyt huippulahjakas ammattilaulaja, tunnettu parantaja ja ihan vaan itsenäinen nainen.
Onkin kuvaavaa että Parasken patsaan jalustassa Hesperian puistossa lukee tänäkin päivänä ”suomalaiselle talonpoikaisnaiselle kansanrunon ja kansatietouden taitajalle ja tallettajalle” eikä esimerkiksi ihan vaan “runonlaulajalle”. Paraske oli köyhä kansantaiteilija, josta haluttiin suomalaisen kulttuurieliitin muusaa. Hän itki kokemuksistaan, mutta eivät Sibelius, Edelfelt ja kumppanit olleet kiinnostuneet hänen tarinastaan vaan kansallisaatteellisesta mytologiasta jonka voisi hänen harteilleen voitaisiin ripustaa. Paraske puettiin asuun, joka oli kaukana hänen arkivaatteistaan ja laitettiin poseeraamaan kanteleen kanssa jota hän ei osannut soittaa.
Larin Paraske oli jo elinaikanaan kodin ja isänmaan mannekiini, tuleeko hänestä kanonisoinnin kautta sellainen vielä uskonnollekin? Paraske Nikitina Stepanova katoaa, mutta jälkipolville jää Pyhä Vanhurskas Paraske ja Larin Paraske. Muistutuksena siitä että niin runous kuin uskontokin on arjessa elävää, epävarmaa ja ihmisen omaa. Että taiteen ja uskonnon ympärille rakennetut vallan linnakkeet horjuvat. Varsinkin jos niitä silloin tällöin heiluttaa myös sisältä käsin.
Veera Milja
Uskon vastakohta ei oo epäröinti tai epäilys tai epävarmuus, vaan varmuus.
Mun mielestä se asettaa jotenki niin ihmeellisen kontrastin sille ku miettii mitä uskonto on ja miten paljon uskontoa on tosi usein tuntuu liittyvän sellanen defensiivinen varmuus. Ihan ku ois jotenki vaarallista epäillä sitä omaa uskoa, vaikka se ehkä saattaiski olla sen uskon itsensä ytimessä. Se että mä voin jotenki painii ja epäillä ja kyseenalaistaa ja että mä jotenkin uskallan… uskallan tavallaan astuu siihen tilaan jossa kuitenkaan me ei voida oikeesti tietää yhtään mitään. ja että se usko on siellä, ei siinä että mä oon niin itseoikeutetusti varma siitä mitä mä uskon.
On huominonarvoista että kodin ja isänmaan välissä pesii nimenomaan uskonto, ei usko. Uskonto on rakenne, se on kirkot ja instituutio. Usko taas on henkilökohtainen, sisäinen kokemus. Feministisen tutkimuksen on loogistakin kritisoida ja jopa suhtautua negatiivisesti uskontoon ottaen huomioon kirkkojen väkivaltaiset hallinto – ja hallintarakenteet mm. aborttikysymyksissä. Tämänhän ymmärtää, ei sitä tarvitse paljon lehtikultapintaa raaputtaa niin monen uskonnon rakenteista löytyy naisten tukittuja suita ja revittyjä selkänahkoja.
Puhutaan valtionkirkosta tai valtakirkosta. Luterilainen kirkko itse suosii termiä “kansankirkko” ja kyllähän se nyt mukavammalta kuulostaa. Kansanmiehen kansankirkko Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. Lähes siltä että kansa olisi valinnut juuri tämän kirkon itselleen, ottanut omakseen. Vaikka valtakirkkoon useimmiten synnytään ja kastetaan kysymättä.
Jori Nummela
Joukupukkikin on niinku sekin on jotenki niinku tärkeempi instituutio ku tämä kiesus.
Valtakirkoilla on erityisiä oikeuksia esim. oman isäni syy erota aikanaan kirkosta: verotusoikeus. Varuskunnissa on sotilaspappeja ja vankiloissa vankilapappeja. Iso Jesse valvoo että isänmaa pyörii.
Toisaalta on valtakirkoilla erityisiä velvollisuuksiakin. Kummankin työntekijät rinnastuvat valtion työntekijöihin samoin velvollisuuksin, ja mitä ei suomalainen niin kunnioittaisi kuin hyvää virastoa. Kaikki suomalaisethan uskovat haltijoihin, viranhaltijoihin.
Tiesittekö että evankelis-luterilaisen kirkon velvollisuus on tarjota hautapaikka kaikille suomalaisille? Siis myös paikka kaikille eläville vierailla omaistensa luona. Mutta kutsuuko kansankirkko tosiaan tällaiseen vai rajoittuuko velvollisuus tonttimaahan ja parin metrin syvyyteen? Tämäkin etuoikeus voi olla pian hyvinvointivaltion menneitä jäänteitä. Nykyisen hallituksen leikkauspolitiikka osuu myös seurakuntiin. Pian omasta hautaamisesta täytyy maksaa. Mutta onneksi Kristillisdemokraattien Sari Essayihin sanoin saattohoito kuitenkin taataan jokaiselle. Kiitos ja Aamen.
Heli Laaksonen
Ihmine o kovi ajattelevaine eläin ja sillon tietenki koko ajan aika hankala sen takia. Se tietä sen et se mene selkä erel tulevaisuutte, se näke mitä jää jälkke, mitä on ollu se ei nää sitä mitä tulee ja kuitenki sen tarttis järjissäs säilyy, sen tarttis pysty jotenki luottama et kyl tää hyvi mene kyl joku vähä minust pitää huole ja jollen mä itte jollei tää ihan lähipiiri ni ehkä joku suuremp sit o kuitenki.
Mun omaa feminististä sielunelämää on jo pitkään ohjannut pyrkimys vapauteen ja vallankumoukseen. Uskonasioissa mä epäilen ja arvon, samalla kaipaan ja janoan. Meditoin ja manailen, jaan horoskooppimeemitilien postauksia ja venailen universumin merkkiä. Tutkija Elina Vuola pointtaa hyvin artikkelissaan “Feministinen uskonnontutkimus” että eletty uskonnollisuus jää näkemättä sellaisessa feministisessä tutkimuksessa jossa vapautuminen tai kumouksellisuus ovat ennalta-asetettuja ja määriteltyjä päämääriä, koska silloin sulkeistetaan uskonnollisen identiteetin mahdollisuudet olla sekä hyvän elämän että muutosten käyttövoimaa( s.177). Perinteisenä esimerkkinä katolinen Neitsyt Maria-myytti ja sen kohottava vaikutus erityisesti köyhissä naisvetoisissa yhteisöissä. Maria on naisten OG voimaantumisvalmentaja ja henkiopas, se jonka puoleen käännytään kun meno käy kovaksi ja sehän siellä käy koko ajan. Uushengellisyyden ja kirkkoonliittymisen lisääntyessä saattaa henkilökohtainen usko ja siitä puhuminen nousta näkyvämpään osaan myös Suomessa kun nuorisolaiset ei näe maallistuvassa kapitalismissa enää tätäkään vähää järkeä.
Jori Nummela
Vuosikymmeniin kirkkon ei oo liittynyt näin paljon porukkaa, ja nuoria miehiä. Mä olin sit ihan että noh, mikäs nyt tää taas on että selitystä sille mutta en minä ainakaan keksinyt. Mut sieltä sanottiin että ne kanssa ne hakee niinku ne on hukassa. Ne ei oo löytänyt IFK:ta. (hekotusta, yskimistä) Ne on löytänyt kirkon siinä sitte.
Maallistuminen, yksilökeskeisyys ja elämän irrallisuus puhumattakaan globaaleista konflikteista ja epävarmuudesta saa nuoret ja erityisesti nuoret miehet etsimään nyt turvaa ja vastauksia kirkosta, valitettavan usein sen konservatiivisemmasta siivestä.
Kolmessa isossa monoteistisessa uskonnossa konservatiiveilla on sama suhtautuminen esim aborttiin ja homoseksuaalisuuteen (s.175). Puhutaan patriarkaalisesta ekumenismista. Se tarkoittaa että konservatiiviuskovaiset lyöttäytyvät samaan rintamaan perinteisen perhemallin puolustajina. Ja kun tähän lisätään vielä oikeistopuolueiden uskovaisten äänestäjien kosiskelu niin soppahan vain sakenee.
Heli Laaksonen
Esimerkiks jos mietti vaik mil taval moni uskonto suhtautu rakastamisse. Et mun mielest se on jotenki iha kummallise, hmmm, liian suure painoarvo saanu siit et mitä he sitä rakastamist nii paljo kyttäävä, se kuka keneki kans saa olla. Mitä sil väli o? Mä ymmärä et kytätä sitä et kuka kenenki kimppuu käy, kuka pakotta toissi, siihe voi olla mun mielest uskonnollaki jotai sanottava jos sil yhteisöl o voima ni se voi tehrä meijä elämise tääl paremmaks mut sille ei kyl tehrä et katota et määrätä sitä et näit asiot saa rakasta näit asioit ei saa rakasta.
Kaikkien progressiivisten ajattelijoiden tulisi kuunnella uskovia naisia, hartaita transihmisiä ja hengellisiä homoja. Sivilisaatioiden sota tapahtuu uskontojen sisällä, ei niiden välillä. Keskeinen ero oikeistopopulisteilla ja perinteisillä konservatiiveilla on että ellet ole Timo Soini, populistit eivät yleensä korosta oman uskon merkitystä. Huomiota kohdistetaan sitä voimakkaammin muiden uskontojen arvosteluun, arvoristiriitojen ja vastakkainasetteluiden toivossa. Väittäisin, että kirkon helmasynti on vähän sama kuin monella akateemisella feministillä: tiukan kritiikin edessä laidunnetaan omalla moraalisella ylängöllä samanlajisten kanssa suostumatta selittämään itseämme sen enempää ulospäin. Toki tällainen tarjoaa henkisen hengähdystauon, mahdollisuuden meiltä-meille arvolatautumiseen jonka jälkeen jaksaa taas riidellä tai käännyttää. Mutta kieltäytymällä tasavertaisesta dialogista tuntemattoman pelko rehottaa laaksoissa entisestään. Alavilla mailla Halla-ahon vaara.
Jori Nummela
Ihmisiin. Siis ku mä haluisin uskoo ihmisiin, luottaa ihmisiin niin siitä tulee se usko elämään, eikä siihe että tossa on joku mitä mä käyn sitte kumartamassa iltasin ja aamusin.
Outro
Uskokaa tai älkää tämä oli Kulmakivet, hitaita ajatuksia kiireiseen maailmaan.
Podcastin on käsikirjoittanut ja juontanut Jonna Nihkee Nummela, minä täällä hei.
Äänisuunnittelija: Hilla Väyrynen
Käsikirjoituksen kriittinen lähiluku ja henkinen tuki: väitöskirjatutkija Kaarna Tuomenvirta
Logo: Oliver Eagle-Wilsher
Tämän jakson ääniviestivieraina kuultiin: Runoilija ja puutarhuri Veera Milja , sanamaija Heli Laaksonen, sekä Jori Nummela, mun iskä jonka kanssa kirjoitan runoja ja olen usein eri mieltä.
Nettisivuilla nihkeeakka.fi/kulmakivet löytyy jaksojen käsikirjoitukset, listat tieteellisistä lähteistä sekä medialinkit.
Kulmakivet-podcastin tuotantoa ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Savon rahasto sekä Koneen säätiö ja kaikki ne jotka ovat kuunnelleet mun puheita tähän asti ilman mikrofonia. Kiitos, te olette mun kulmakivet.
Nihkee
Mut aatteletsä että sä vaikka sitten… sun henki leijuu metsässä sen jälkeen?
Jori Nummela
En, en, en. Kyllä se leijuminen loppuu siihen kun se viimeinen kylmä pieru tulee. Se leijuminen loppuu kyllä siihen.
Nihkee
(naurua)
Jori Nummela
Että ei se…
Nihkee
Sit on leijat lennätetty. (naurua)
Jori Nummela
Joo, mutta ei siis ei sillä ajatuksella leikkiminen mitään haittaa tee.
LÄHTEET
Käsikirja sukupuoleen, 2015, Vastapaino.
(toim.) Saresma, Rossi, Juvonen
- Vuola, Elina: Feministinen uskonnontutkimus
Aamunkoitto:
Hurskas Larin Paraske raatoi elättääkseen omat lapsensa ja kymmeniä orpoja | Aamun Koitto
Kirkko ja Kaupunki
Uskonnonvapaus:
Valtionkirkko – Hakusanat uskonnonvapaudesta
TRANSCRIPT KULMAKIVET 3. JAKSO: ISÄNMAA
Sisältöhuomio: tää jakso sisältää mainintoja sodasta ja seksuaalisesta väkivallasta.
Tää on Kulmakivet ja mä oon Nihkee.
Jori Nummela
Ihmisiin, mä haluisin uskoo ihmisiin, luottaa ihmisiin ni siitä tulee se usko…elämään.
Nihkee
Suomi.
Jori Nummela
Kotimaa.
Nihkee
Suo.
Jori Nummela
Kuokka.
Nihkee
ja (naurua)
Jori Nummela
(naurua) Jussi!
Nihkee
(naurua)
Jori Nummela
Tästä se lähtee.
Nihkee
Tästä se lähtee.
Mä oon asunut viimeiset viisi vuotta Kerimäellä. Nykyisin Savonlinnaan kuuluva kunta tunnetaan parhaiten maailman suurimmasta puukirkosta ja Puruveden muikuista. Mä oon siellä, mistä Keskustan vaalisloganit puhuvat: maakuntien Suomessa, kivojen kesäkaupunkien maan kivoimmassa kesäkaupungissa. Se on aivan ihanaa , ja se on aivan kamalaa. Mä en oo koskaan tuntenut kuuluvani Suomeen, mutten ollut koskaan asunut kehä kolmosen ulkopuolella. Kuten monella kaupungissa varttuneella korkeakoulutetulla kulttuurityöläisellä, oli mullakin romanttinen haave maallemuutosta jossa luonto, tila ja edulliset elinkustannukset mahdollistaisivat vapaan, yhteisöllisen taiteilijaelämän johon kaupungissa ei kellään ole aikaa saati varaa. Ennen talon ostamista olisi kuitenkin ehkä kannattanut haastatella kaikkia niitä maakunnista poismuuttaneita nuoria aikuisia ja kysyä: miksi?
Koska nyt ne vastaukset katsovat minua kieroon joka päivä.
Isänmaa. Se on kenties yksi arvolatautuneimmista suomenkielen sanoista. Lähemmässä tarkastelussa se kuitenkin lipeää helposti kauemmas, jättäen jälkeensä vain tahmean tunteen, mökkisaunan hajun ja riskin liukastua ja lyödä päänsä karjalan mäntyyn.
Isänmaasta riittäisi kokonaisen oman podcastinsa aiheeksi vuosiksi eteenpäin. Tässä jaksossa käsittelen isänmaata kansallisten stereotypioiden kotina, maskuliinisuuden mittana sekä potentiaalisena tilana feministiselle taiteelle.
Isänmaa on usein aina vähintään hieman sivussa siitä missä itse on. Se on kaleidoskooppi jossa kuva muuttuu aina suhteessa siihen mitä vasten meitä ja Suomea arvioidaan (s. 303). Se voi olla, kuten mulle, ajatus suomalaisesta laulumaiden laitamilla nuokkuvasta pikkukylästä, jollaista ei todellisuudessa ole ollut olemassa sitten 60-luvun jälkeen jos silloinkaan. Isänmaa voi kerimäkeläisen isäntämiehen silmin olla myös etelän vetelät Helsingin herrat päättämässä asioista joista eivät mitään ymmärrä. Se voi olla kuten mun iskän sanoin maa, jonka toivoo säilyvän turvallisena paikkana lapsille ja lapsenlapsille elää. Paikka josta ei ole lähdetä kuin pakon edessä. Isänmaa henkisenä tilana syö sisäänsä melkein kaiken, kuten väsynyt rahtari apsin noutopöydässä, mutta konkreettisena paikkana Suomi isänmaana se on vähäruokainen ja valikoiva, tiukka rajapainonvartija.
Kun vein auton viime kesänä huoltoon, paikallinen rasvamonttu-ukko nosti konepeltiä ja venyttelevästi totesi että: “eiku kahtellaan mitä on syönynnä”
Mitä tää on syönyt? Retorinen kysymys dieselmoottorista autokorjaamon pihalle iski kuin allegoriana yhteiskunnalle, tällä maalle, isänmaalle. Mistä tää kaikki lopulta oikein koostuu ja millä me kuljetaan eteenpäin? Kuinka moni meistä pysähtyy oikeasti asian ääreen. Useinhan tällaiset tuodaan valmiina eteen ja joku muu hoitaa fiksaamisen, ajattelun, renkaiden vaihdon… mutta eihän se tarkoita ettei isänmaatakin voisi ja pitäisi purkaa, tarkastella ruuvi ruuvilta, kulmakivi kiveltä.
Tähän väliin varoitus: Itä-Suomessa asuminen saattaa aiheuttaa runoilijoille auto -ja luontometaforien tahatonta lisääntymistä.
“Kollaa kestää” on talvisodan Kollaan taisteluihin liittyvä sanonta, joka kuvaa suomalaisten tietynlaista periksiantamattomuutta ja yleensä niin sanottua talvisodan henkeä. Suomi hävisi talvisodan, mutta Kollaanjoen rintama Laatokan Karjalassa kesti sodan loppuun asti. Erään sotalegendan mukaan sanonta olisi saanut alkunsa kenraalimajuri Woldemar Hägglundin ja kapteeni Aarne Juutilaisen välisestä sananvaihdosta. Etulinjassa tarkastusmatkalla ollut armeijakunnan komentaja Hägglund kysyi komppanianpäällikkö Juutilaiselta ”Kestääkö Kollaa?”, mihin Juutilainen vastasi ”Kyllä, herra kenraali. Kyllä kestää, ellei käsketä karkuun juoksemaan.” Oli alkuperä mikä vain, sanonta levisi jo sodan aikana Kollaan rintamalla taistelleiden sotilaiden keskuudessa.
Suomi on isänmaana vaatimaton tavallisuuden ja sisun ylistys, jolle sen kansainvälisesti mitattu onnellisuuskäsityskin pitkälti perustuu. Tylsä, turvallinen, ihan tavallinen, hyvä maa. Täällä ei arvosteta draamaa ellei se liity sotahistoriaan. Sinne varataan legendat ja pervitiinipäissään ukkometsoja raadelleet suksijalkasamurait ja valkoiset kuolemat lumipuvuissa. Iskä rakastaa kertoa vaaristaan joka lähti sotaan omalla hevosella. Hevoselta meni vasen silmä ja vaarilta oikea, mutta kotiin palattiin ja yhdessä sujui kyntöhommat kuten ennenkin koska molempiin suuntiin nähtiin edelleen. Ja sodasta ei puhuttu, vaikka lapsenlapset kuinka kyselivät, mutta lasisilmä voitiin kyllä aina kahvipöydässä kaivaa lusikalla päästä muksujen riemuksi ja kauhuksi. Suomi isänmaana on syönyt sisäänsä satojatuhansia tällaisia tarinoita, mutta nyt me eletään käännekohdassa. Jäljellä oleville veteraaneille järjestetään itsenäisyyspäivän vastaanottoa edeltävä kahvitilaisuus. Mitä alkaa rakentua talvisodan hengen varaan kun veteraaneissamme ei enää oma henki kulje?
Riski että äärioikeisto omii isänmaan ei ainoastaan käsitteenä vain ihan konkreettisesti, tilallisesti ja henkisesti, se riski on jo todellinen. Se on prosessi joka on jo käynnissä. Niin kauan kuin me muut ollaan liian pelokkaita tai koemme ettemme voi tai halua ottaa omaksemme sellaista joka meillekin kuuluu, alkaa marssivien saappaiden ääni vain voimistua. Ne eivät ehkä vielä seiso juuri sun kaulalla, mutta kaukana se ei ole. Mutta pitääkö meidän kaikkien sitten ylistää suomalaista tavallisuutta? Onko radikaaleinta anti-fasismia asettua ABC:n raastepöytäjonoon Ainot ja Reinot jalassa ettei natsi pääse santsaamaan näkkileipää? Poliittisen vasemmiston on ainakin tämä tehtävä. On varmistettava että ihmiset ymmärtävät että saksilla katkotaan juuri nyt niitä kansan syviä rivejä joissa useimmat meistä seisovat halusimme tai emme. Taiteilijoiden ja tieteilijöiden, ns “kulttuurisivistyneistön” on otettava suomalaisuus työssään ja puheissaan omakseen tavalla, joka ei ole ironinen tai etäinen vaan avoin ja omannäköinen. Suomalaisuus täytyy viedä lavalle tai kankaalle kuten minä vein isäni DTM:ään. Selittelemättä, häpeilemättä. Ja aivan kuten iskä vaahtobileiden tanssilattialla, on kuulkaa todella yllättävää mihin kaikkeen se patriootti voikaan taipua.
Esseisti Joan Didion kirjoittaa Kaliforniasta vuonna 1979 ilmestyneessä kokoelmassaan The White Album:
A place belongs forever to whoever claims it hardest, remembers it most obsessively, wrenches it from itself, shapes it, renders it, loves it so radically that he remakes it in his image. – Joan Didion The White Album (1979)
(oma käännös: Paikka kuuluu sille joka ottaa sen voimakkaimmin omakseen, muistelee pakkomielteisimmin, repii omilta juuriltaan, muokkaa, tulkitsee, rakastaa niin radikaalisti että luo sen uudelleen omaksi kuvakseen.)
Jälkikoloniaalinen nationalismintutkimus on huomauttanut että läntinen nationalismi on ollut ominainen eurooppalaisille siirtomaavalloille ja osa niiden alusmaissaan harjoittamaa alistusta kun taas nationalismin itäeurooppalainen versio, se syntyi alistettujen vastarintana ja liittyi Euroopan sisäisten imperiumien raunioille muodostuneiden uusien valtioiden syntyyn 1900-luvun aikana, erityisesti Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen.
Mihin nationalismin kategoriaan Suomi tässä sopii? Ehkä jollekin muullekin on jäänyt koulun historian tunneilta mieleen “isänmaallisena tahtolyyrikkona” tunnetun Adolf Ivar Arwidssonin suuhun laitettu lentävä lause ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”.
Mutta näin feministisenä tahtolyyrikkona kysyisin Adolfilta,että olisiko kuitenkin rohkeampaa, jopa isänmaallisempaa, myöntää että olemme aina olleet sekä että ja enemmän? Olemme Venäjän entinen vasallivaltio, mutta myös reippaina wannabe länkkäreinä harjoittaneet ihan hävyttömän väkivaltaista siirtomaapolitiikkaa Saamenmaalla ja Karjalassa.
Mitä tarkoittaa yhteinen syntyperä suhteessa yhteiseen kansallisvaltioon jos Suomalaisen kulttuurin määrityksen pohjana on aina me vastaan jotkut muut?
Kansakuntahan on lopulta yhteisellä sopimuksella kuviteltu yhteisö joka syntyi lähinnä lukutaidon ja kirjapainotaidon ansiosta. Tulivat kansakoulu ja oppivelvollisuus. Nyky-suomen jaettu yhteinen tila ja aika ei ole kuten Arwidsonin kuvaama säätypuu, jossa rahvas on juuret ja sivistyneistö latvat. Kyllä Suomi on enemmänkin se vuosituhannen vaihteen Volvo jolla karjalaisnuoriso vetää rallia itärajalla oman elämänsä teuvoina ilman turvavöitä. Suomessa on paljon on vikaa ja kilometrejä alkaa olla alla, mutta sisulla ja pyhällä yksinkertaisuudella sitä kai kulkee kunnes kosahtaa.
Jori Nummela
Siirtyä omasta isänmaasta pois, niin kyllähän siinä jotain jää. Ja jos sitä on sitten jotenkin mahdollisuus puolustaa niin niinhän sitä sitten tekee. Kaikin keinoin. Et kyl se on niinku ollut aina. Aina se ajatus. Vaikken mä armeijasta nyt sillee välittänytkää mutta…se oli pakollinen paha mutta siis kyllä sielläkin jossain vaiheessa tuli sellaisia oloja että kyl tää niinkun pakko tää on nyt käydä mut kyl täs jos jotain niin sittenhän se on vaan. Eihän siin oo kahta sanaa.
“Suomi on hyvä maa sitä kannattaa puolustaa” sanoi kenraali Adolf Ehnrooth.
Mutta tiesittekö, että jo vuonna 1899 hänen tätinsä Adelaide Ehnrooth vertasi yleistä asevelvollisuutta väkevien juomien tuottamaan humalaan. Adelaide kirjoitti että:
miehet ovat vuosituhannen aikana puhuneet , huutaneet, väitelleet ja kirjoitelleet kansanoikeudesta ja valtio-oikeudesta, eivätkä he kumminkaan ole vielä päässeet muuhun tulokseen kuin sulaan mielettömyyteen, jolla maailmaa nykyisin ohjataan.
Isänmaa, äidinkieli, Suomi-neito…perhemetaforia, joissa sukupuolijako ja seksuaalisuus sekoittuvat kansallisaatteeseen arkipuheessa.
Kansalaisuus on ollut vahvasti seksuaalisuuden- siis parisuhteeseen ja perheeseen sitoutuneen kunniallisen heteroseksuaalisuuden- normittamaa. Seksuaalisuuteen kohdistuva kontrolli on ollut yksi tärkeä osa valtioiden harjoittamaa väestöpolitiikkaa, kansallisen yhteisön jatkuvuus. Kansalaisuudessa onkin yksilön oikeuksien lisäksi kyse myös yhteisön jäsenyydestä ja yhteisön rajojen määrittelystä. (s.297)
Millä kansalaisuus-jäsenyys sitten ansaitaan?
Vaatimukset ovat binäärisesti sukupuolittuneet ja hakijasta riippuen hyvin erilaiset ja aina erittäin sinivalkoiset, paino värillä valkoinen. Oletus on, että kaikki antavat tarvittaessa elämän isänmaan puolesta. Naiset synnyttävät ja miehet kuolevat rintamalla tai vaihtoehtoisesti ottavat jonkun toisen miehen elämän.
Naisten roolit kansallisissa prosesseissa ovat
- synnyttäminen
- kulttuurin siirtäminen tuleville sukupolville
- kansallisten rajojen ylläpito ja vahvistaminen, esimerkiksi oman seksuaalisuuden kontrollointi ja lasten isän kansallisuuden ja rodun tärkeys ja arvottaminen suhteessa suomalaisuuteen eli siis valkoista ruotsalaista puolisoa ei katsota yhtä kieroon kuin mustaa kenialaista aviomiestä, mutta omasta kokemuksesta tiedän että “matupatja” on edelleen haukkumasana jolla yritetään nöyryyttää maahanmuuttajamiesten kanssa pariutuneita suomalaisia naisia.
- nainen kansakunnan kuvana, eli paitsi suomineito symboliikka myös naisen keho kansallisena arvojen taistelutantereena sekä naisten raiskaus sodankäynnin välineenä.
- kansalliset kamppailut ja äidin rooli. Kansakunnan äidin rooli on luokkajakoinen: jos olet duunari, tähän kuuluu vahvan naisen ideaali, oot kova muija joka ei vähästä hätkähdä ja painaa miesten kanssa töissä rinta rinnan ja hoitaa samalla lapset. Jos taas satut olemaan porvarisrouva, äidin rooliin kuuluu yhteiskunnan moraalin vartioiminen, valkoisen pelastajan mantteli, jatkuva huono omatunto ja yleinen muille jeesustelu.
Simone de Beauvoirin kuuluisat sanat “naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan” ovat feminististä herstoriaa. Mutta Suomen Miestutkimuksen Seuran pitkäaikainen puheenjohtaja, tutkija Arto Jokinen sanoi että mieheksi ei synnytä, mieheys ansaitaan (s.129). Tämä lause järisytti mua aikanaan luentosalissa enemmän kuin Lady Simone. Sydänalaan jäi halu puskea maskuliinista kilvoittelukulttuuria vastaan. Ja sillä tiellä oon kai edelleen.
Tunteiden kontrollointi, toiminnallisuus, hallitsevuus, suoriutuminen, rationaalisuus, fyysinen voima…länsimaisen kulttuurin tunnistettavia maskuliinisuuden piirteitä. Tärkeämpää on kuitenkin mitä maskuliinisuus EI ole, nimittäin yhtään mitenkään feminiinistä. Yhteisöllisyys, emotionaalisuus, empaattisuus…kunnon maskuliinisuuteen ei saa sekoittaa mitään feminiinistä, ei bensaa dieselautoon tai se hajoaa siihen paikkaan (s.128). Kuitenkin miesten omat yhteisölliset, homososiaaliset tilat kuten armeija, urheiluseurojen pukukopit tai äijien saunaillat ovat äärimmäisen tärkeitä maskuliinisuuden vahvistamisen alttareita.
Hegemoninen maskuliinisuus on tietyissä historiallisessa ajassa ja paikasa esiintyvä kulttuurisesti idealisoitu maskuliinisuus. Siihen liittyvät arvot ja maailmankatsomus ovat usein hallitsevassa asemassa yhteiskunnassa (s.131).
Suomalaisia isänmaallisia maskuliinisuuden ideaaleja ovat esim Mannerheim ja Rokka. Mannerheim edustaa hegemonista maskulinisuutta ennemmin myyttinä kuin henkilönä, kansakunnan ihannoituna ratsastajapatsassymbolina mediassa ja kulttuurituotteissa. Hegemonisen maskuliinisuuden johtava asema perustuu sen kykyyn hallita todellisuudesta tehtäviä tulkintoja erityisesti siitä, mikä on luonnollista ja mikä on normaalia.
Kun Katariina Lillqvistin nukkeanimaaio Uralin perhonen (2008) ilmestyi, ”Homo-Marskista” ja tämän punaisesta korsetista kohistiin jo ennen elokuvan ensi-iltaa, joka jouduttiin pitämään turvallisuussyistä poliisivalvonnassa. Kansanisän kuvaa ei saanut “liata”, erityisesti kun elokuvan tarina marskista miespalvelijaansa lankeavana rakkaudennälkäisena ja verenhimoisena sotakenraalina perustui pitkälti kansalaissodan punaleskien – ja orpojen kertomiin tarinoihin.
Hegemoninen maskuliinisuus viittaa paikkaan sukupuolten välisissä suhteissa, järjestelmään itseensä sekä ideologiaan, joka normalisoi miesten valtaa (s.132). Se ei siis tarkoita yksittäisten henkilöiden maskuliinisuutta tai tapaa ilmentää mieheyttään.
Yksittäisen miehen kokemus vallasta voi heilahdella vallan käyttäjästä (perheen isä) vallan käytön kohteeksi (duunari) vaikka useasti saman päivän aikana. Tämänkin takia maskuliinisuus on hyvä käsittää suhteellisena, muuttuvana ja rakenteellisena konstruktiona jolle pahinta myrkkyä on kun joku sanoo tämän tosiasian ääneen, koska silloin siltä valta-asemalta katoaa nopeasti pohja. Kyseessä on lopulta säätelyjärjestelmä, joka asettaa miehet keskinäiseen järjestykseen. Siitä ammentamalla miehet esiintyvät hyväksytyllä tavalla miehinä, vaikka eivät edes saavuttaisi hallitsevaa asemaa (s.133). Isäni meni aikanaan armeijaan ei niinkään maanpuolustusinnosta vaan koska niin kuului tehdä ja koska siviilipalvelus, se oli homoille.
Vaikka alisteisia maskuliinisuuksia löytyy luokasta, rodusta, syrjäytymisestä ja vammaisuudesta, mikään muu miesten välinen suhde ei edelleenkään ole symbolisesti niin jännitteinen kuin hetero -ja homomiesten välinen suhde. Homoutta ei välttämättä yhdistetä vain seksuaalisuuteen, vaan kaikeksi maskuliinisuuden puutteeksi; heikkoudeksi, pehmeydeksi ja tunteellisuudeksi. Siis feminiinisyydeksi. Kuitenkin jokainen nahkabileissä, karhumiesten kahvi-illoissa, Tom of Finland-näyttelyssä tai vaikka ihan vaan kuntosalilla käynyt tietää että homomiesten sisäisissä yhteisöissä on aina paikka myös maskuliinisille (lihaksikkaille, karvaisille, isoille ja/tai dominoiville) miehille.
Jori Nummela
Et se kasvu pitää saada jostain persnahasta. Ku se että oltais hetki hiljaa ja koetettais pitää niinku koti, että suurinpiirtein riittäis se mikä kuussa tulee, mikä nyt ei oo riittänyt enää hetkeen aikaan, mutta niin. Se. Ni se että miks pitää jotain kasvua tässä koko ajan vaan yritän pitää niin että selvittäis. Ni jos sellane ajatus, ettei tarttis repiä, jossain se on. Ei se raha häviä ikinä mihinkään. Jossain se on, ei sitä polteta. Jossain se on!
Nihkee
Missä?
Jori Nummela
No se on sillä 0, 1 prosentilla maailman väestöstä. Eikä ne ite edes tiedä mitä sillä tekee, ei sitä kukaan tiedä. Sitä on niin paljon. Ihan sama. vaikka ampuu huitsilan nevadaan. Sitte täällä viedään työttömiltä työttömyyskorvaus ja se on ratkaisu tähän.
Missä lepää isänmaan ja hyvinvointivaltion toivo?
Isänmaa voidaan romuttaa myös sisältä kun ihmisten usko järjestelmään horjuu tarpeeksi, kun isä ja äiti eivät enää pidäkään huolta.
Pahin uhka isänmaalle ja isänmaallisuudelle on hyvinvointivaltion romuttaminen. Voidaan saunan lauteella toki hokea että suomi on hyvä maa sitä kannattaa puolustaa, mutta mitä kun syntyy tunne että isänmaa ei enää puolustakaan sinua, välitä sinusta? Mihin menee koditon kansallistunne?
Heli Laaksonen
Mullo yks semmone ystävä jonka mä oon tunteny yli 25 vuotta, hän on virolaine ja siit o seittemä vuot aikka ku me satutti jotenki keskustele siit aiheest et mitä me olla toisiltamme opittu. Ja tämä mun virolainen ystävä sanos et hän on oppinu mult simmose asian et voi olla ihmisi jotka o “riigitruu”, “riigitruu inimene”. Hän sano minu simmoseks. Se tarkotta valtiol uskollist. Ja mä en ollu sitä ikinä aikasemmi ajatelluka mut siin mää mielsi sen et näi se jotenki o. Mä ole ain ajatellu ja hänelle puhunuki et Suomi on aika hyvä maa heikkouksineski. Mä olen tämmöne ilone veronmaksaja, mä kestä kaikenäkösi maksui ja säännöi ja vähä suomalaise yhteiskunna tietylaist jäykkyyttäki. Mut ny, ku viimesin vuosin jotenki o muuttunu ilmapiiri ja politiikka. Mä enny täsmennä mut kyl te tierätte jotenki mist, mitä mä tarkota. Ni mä huoma et mä en ol enä samal taval riigitruu, mä en ol enää valtiol uskolline nii et mä voisi ajatella et kyl Suomi parhaiten tietää mikä hänel sopii, kyl päättäjät tietävä, kyl ne ossava sovittaa sovittamattomiaki asioit mietti et mite ne menis sit jollei ny ihmeellisel taval ni aika hyväl. Mä en luota tähä enää. Mä en ol enää riigitruu, et sil taval se mun suhteeni isänmaahan on jotenki vähä luhistunu tai ainaki vinos.
Kyl mä usko et sitä vois rakenta, tulee uusi päättäji, uusi ilmapiirei, ehkä seki menee ohitte mun ei itteni tartte enää mieltä sil taval…niinku aikasemmi mä aina aatteli että mä olen suomalaine kirjailija, ni se tarkotta sitä et minus o oma arvo tän yhteiskunnan, et mä olen simmone mitä tääl tarvita. Ny sit viimesi vuosin mä olen saanu huomata et mä olen jonkilaine riesa. Riesa. Simmone kenest tarttis pääst ero, tai simmone kenen tarttis mietti joku uus ammatti, mieluite hitsaaja tai joku sen sorttine järkevä. Se on ol mul tyrmistyttävä, vähä myös mun identiteettiä muuttava. Mut mä usko parempi aikoihi, me olla ny vähä pohjal mut me tulla täält ylös.
Kollaan muistomerkissä sanotaan “Mitä vaatii Suomessa vapaus maan se isästä poikaan maksetaan.” Isät ja pojat siis maksavat vapauden hinnan hengellään. Mun 64-vuotias isäni ilmoitti että kyllä hän edelleen lähtisi rintamalle jos kutsu kävisi (tosin totesi myös että tekonivelleikkauksesta toipuvana vanhana ukkona silloin olisi asiat varmasti jo aika paskalla tolalla). Pakollinen asepalvelus on usein käytetty esimerkki miehiin kohdistuvasta epätasa-arvosta. Siksikin tässä ajassa kun kansallistunne kuplii ja maanpuolustusinto tietyllä rintamalla kasvaa, on erittäin hyvä muistuttaa että feminismi on tasa-arvoa kaikille sukupuolille, myös miehille.
Feministinen taide on kuin se kuuluisa vesilasi (puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä?): feministisellä taiteella ei koskaan ole liikkumatilaa ja sillä on aina liikkumatilaa. Sitä tilaa ei myöhäiskapitalistisessa patriarkaatissa koskaan anneta, se pitää aina ottaa ja sitä pitää aina jaksaa vaatia myös muiden puolesta. Mulle queerfeministinen taide on normien jatkuvaa uudelleen kuvittelua. Haluan tutkia, miltä näyttäisi feministinen isänmaallisuus, onko sellainen edes mahdollista? Mikä on äitien, tyttärien ja meidän muiden vapauden hinta, miten ja missä se mitataan? Pohjoismaisella paradoksillako (nordic paradox), sillä että ”tasa-arvon mallimaissa” on Euroopan korkeimmat lähisuhdeväkivaltaluvut? Yksi tunnettu feministinen iskulause on ”henkilökohtainen on poliittista”, mutta ei se ole sitä automaattisesti; ilman itsekriittistä, itseään laajempaa viitekehystä henkilökohtaisuuteen nojaava taide on vain sitä: henkilökohtaista. Se kutsuu tirkistelemään, ei ajattelemaan tai toimimaan.
Puhutaan kuplista ja kuplautumisesta, samanhenkisten ihmisten ryhmittymisestä toistensa selän taakse mutta kupla se on ihan liian herkkä, kevyt ja arvaamaton kuvaamaan sitä todellisuutta jossa yhteiskunnallisetn ja kulttuuristen eroavaisuuksien kiilat nyt kalisevat. Miten olisi vähän maanpuolustushenkisempi metafora? Koska tosiasiassa mehän olemme täysin poteroituneet, käymme asemasotaa asenteilla, klikkauksia sataa kuin konekiväärin piipusta ja sen on loputtava nyt. Koska myös tällaisessa sodassa on konkreettiset uhrinsa; ensimmäisenä politiikasta luopuvat nuoret naiset, sitten väkivaltafantasioita toteuttavat lapset, kaikki vähemmistöt ja lopulta meistä ihan jokainen.
Me pystymme parempaan, ja meidän pitää kestää paremmin myös keskinäisiä erimielisyyksiä. Jos mä kestän kuunnella iskää kaksi vuotta ja jaksan selittää sille asioita ja uskallan kohdata hänet omana itsenäni, kestän sen jälkeen varmasti paremmin myös feministikollegoja, valittua perhettä ja teitä kaikkia muitakin. Eli jokainen ottakoon nyt kynän, lapion, lätkämailan, jointin, kirveen, sträppärin, saunavihdan, airfryerin, rintapumpun, älypuhelimen, hirvikiväärin, osakesalkun, kaljatölkin, kahvakuulan, banderollin, hieromasauvan tai kukkasen siihen kauniiseen käteen ja mennään tämänkin suon yli niin että heilahtaa.
Outro
Tämä oli Kulmakivet, hitaita ajatuksia kiireiseen maailmaan.
Podcastin on käsikirjoittanut ja juontanut Jonna Nihkee Nummela, minä täällä hei.
Äänisuunnittelija: Hilla Väyrynen
Käsikirjoituksen kriittinen lähiluku ja henkinen tuki: väitöskirjatutkija Kaarna Tuomenvirta
Logo: Oliver Eagle-Wilsher
Tämän jakson ääniviestivieraina kuultiin: sanamaija, runoilija Heli Laaksonen sekä Jori Nummela, mun iskä jonka kanssa kirjoitan runoja ja oon usein eri mieltä.
Nettisivuilla nihkeeakka.fi/kulmakivet löytyy jaksojen käsikirjoitukset, listat tieteellisistä lähteistä sekä medialinkit
Kulmakivet-podcastin tuotantoa ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Savon rahasto sekä Koneen säätiö ja kaikki ne jotka ovat kuunnelleet mun puheita tähän asti ilman mikrofonia.
Kiitos, te olette mun kulmakivet.
Jori Nummela
(naurua) Että hae vaan töitä lisää.
Nihkee
(naurua) Hae vaan töitä lisää!
Jori Nummela
Otetaan sulta pois tuokin! Nyt sä haet vielä innommin kun sul ei oo enää yhtään rahaa.
Lähteet:
Didion, J. The White Album, Harper Collins Publishing, 2017.
Käsikirja sukupuoleen, 2015, Vastapaino.
(toim.) Saresma, Rossi, Juvonen
Savonmaa:
TRANSCRIPT KULMAKIVET 4. JAKSO: PALESTIINA (bonus)
Tää on Kulmakivet ja mä oon Nihkee.
Jori Nummela
Ihmisiin, mä haluisin uskoo ihmisiin, luottaa ihmisiin ni siitä tulee se usko…elämään.
Jori Nummela
koska kukaan, tai harva, lähtee kotoaan jos ei oo pakko. tai jos tuntee että on kotona niin ethän sä lähde. kun vielä on mahdollisuus palata kotimaahan, mutta näillä ei vältsii ole.
Minulle riittää (Fadwa Tuqan)
Minulle riittää kuolla hänen maahansa
tulla haudatuksi häneen
sulaa ja kadota hänen multaansa
puhjetakseni kukkasena
jolla maani lapset leikkivät
Minulle riittää viipyä
maani syleilyssä
olla hänessä lähellä kuin kourallinen tomua
ruohonverso
kukkanen
Vuonna 2003 kuollut Fadwa Tuqan (1917-2003) on palestiinalaisen runouden Grand Dame, joka kirjoitti rakkaudesta ja naiseudesta ja oli aikanaan johtava vapaan mitan käyttäjä arabiankielisessä runoudessa. Israelin miehitettyä Länsirannnan vuonna 1967 Tuqanin työ sai isänmaallisempia sävyjä, vaikka koko termin käyttäminen tai Tuqanin luonnehtiminen “patriootiksi” tuntuu pakotetulta ja päälleliimatulta. Kun runon puhujan ainoa jäljellä oleva halu on tulla yhdeksi maansa kanssa, se ei ole isänmaallisuutta. Se on puhdasta, pyhää rakkautta.
Enough for me on Naomi Shihadin ja Salma Khadra Jayyusin englanniksi kääntämä lyhyt runo, jossa Tuqan käsittelee kuoleman hyväksymistä ja omaa uudelleensyntymää osaksi maata ja kansaa. Käänsin runon englannista suomeksi nimellä “Minulle riittää”.
Mä oon puhunut tässä podcastissa kodista, uskonnosta ja isänmaasta suomalaisessa kontekstissa, konservatiivisena kulmakivien kolmiyhteytenä, jonka varaan sotien jälkeinen Suomi rakennettiin. Missään ei kuitenkaan tämä yhdistelmä ja sen harhautunut käyttö ja nationalistinen tulkinta näyttäydy yhtä raadollisena, julmana ja väkivaltaisena kuin tällä hetkellä Palestiinassa. Eikä mikään, mitä olen tähän mennessä sanonut tavoita tulkintaani näiden kolmen feministisistä uudelleenkuvitteluista kuten Fawda Tuqanin runo. Halusin omistaa aiheelle bonusjakson, jonka lopuksi jaan ohjeet miten jokainen meistä voi omalta osaltaan auttaa kansanmurhan lopettamisessa.
Koti, uskonto, isänmaa: Palestiina. Israel rakentaa väkivalloin isänmaata itselleen tuhoten palestiinalaisten kodit uskonnon varjolla. Kotia rakennetaan kotien raunioille, lapsille pedataan luvattua isänmaata toisten lasten luista. Droonit on ohjelmoitu pitämään itkevän lapsen ääntä, jotta ihmiset tulisivat esiin yrittäessään auttaa, ja tulevat ammutuiksi.
Alkuperäiskansa on terminä paradoksaalinen, kansassa kun ei ideana ole mielestäni mitään erityisen alkuperäistä. Voidaan puhua perheistä, yhteisöistä, ryhmistä ja heimoista mutta kansa yhdistyy väkisin kansallisvaltioon, nationalismiin.
Yksi maa yksi kans; nationalismi, kansallissosialismi, siionismi.
Alkuperäistä on ihmisen suhde maahan, suhde toisiin samaa maata asuttaviin ihmisiin. Jos rajoitat poronhoitoa, vedät kokonaisen mantereen rajat viivottimella tai revit oliivipuut juurineen, ei sinulla ole sellaista suhdetta maahan joka kestäisi tarkastelua ilman patriarkaalista etuliitettä, ilman isän antamaa voimaa ja lupaa.
Talmud on juutalaisten yhteiskunnallisten ja lainopillisten kirjoitusten kokoelma: se opettaa mm. kuinka elää diasporassa. Talmud opettaa, ettei luvattuun maahan saa palata “kuin muuri”; voimalla ja väkivalloin. Kokoelman opetus on niin selkeäsanainen että moni ortodoksijuutalainen sen perusteella vastustaa siionistista asuttajakolonialismia Palestiinassa.
Mutta muureja ja suljettuja ovia riittää kaikkialla: Israelin lisäksi Saksan ja Yhdysvaltojen ja monien Länsi-Euroopan valtioiden johtajat pitävät niin tiukasti kiinni omista koti-uskonto-isänmaa harhoistaan että kaatuvat väärälle puolelle historiaa.
Muureja pystytetään myös yhteisöjen sisällä: Palestiinalaisten kansanmurhaa vastustavia juutalaisia leimataan itseinhoisiksi ja Israelin väkivallan julkisesti tuomitsevat antisemitisteiksi.
Amnesty Internationalin raportti totesi jo vuonna 2020 että Gazassa ei voi elää. Kansanmurhan kutsuminen sodaksi on kuin näkisi aikuisen miehen potkivan taaperon kuoliaaksi ja kutsuisi sitä nyrkkitappeluksi.
Lääkärit ilman rajoja kirjoitti 15.5.2025
“Todistamme reaaliajassa, kuinka Gazassa luodaan olosuhteita palestiinalaisten hävittämiseksi alueelta. Gazasta on tullut maanpäällinen helvetti palestiinalaisille sen jälkeen, kun Israel aloitti uudelleen hyökkäykset ja esti kaiken avun toimittamisen Gazaan 2. maaliskuuta. Palestiinalaisten selviytyminen on Israelin viranomaisten varassa, sillä ne estävät koko väestöltä ruoan, veden, sairaanhoidon ja suojan saamisen. Israel jatkaa etnistä puhdistusta tuhoamalla tarkoituksella elämän edellytykset palestiinalaisilta Gazassa.”
Minulle riittää kuolla hänen maahansa
tulla haudatuksi häneen
sulaa ja kadota hänen multaansa
puhjetakseni kukkasena
jolla maani lapset leikkivät
Minulle riittää viipyä
maani syleilyssä
olla hänessä lähellä kuin kourallinen tomua
ruohonverso
kukkanen
Miltä kuulostaisivat feministiset luennat kodista, uskonnosta ja isänmaasta Fawda Tuqanin runon vastavalossa?
Koti on Perhe, ne joiden käsiin haluaisit palata kukkasina.
Uskonto on Usko: ne arvot joiden toteutuessa sinulla on kaikki, sinulle riittää.
Isänmaa on Maa: sinun ympäristösi, sinun paikkasi jonka syleilyssä haluat viipyä.
Koti saa uskomaan
Usko saa kotimaan
Maa saa maan
Maa saa maan
Suomen Palestiina-verkosto Sumudin verkkosivuilla sumud.fi voit tukea kampanjoita, liittyä jäseneksi ja lahjoittaa rahaa verkoston toimintaan Suomessa.
Lääkärit ilman rajoja-järjestön hätäapukeräykseen Gazassa voi lahjoittaa osoitteessa laakaritilmanrajoja.fi
Outro
Tämä oli Kulmakivet, hitaita ajatuksia kiireiseen maailmaan.
Podcastin on käsikirjoittanut ja juontanut Jonna Nihkee Nummela, minä täällä hei.
Äänisuunnittelija: Hilla Väyrynen
Käsikirjoituksen kriittinen lähiluku ja henkinen tuki: väitöskirjatutkija Kaarna Tuomenvirta
Logo: Oliver Eagle-Wilsher
Tämän jakson ääniviestivierana kuultiin: Jori Nummela, mun iskä jonka kanssa kirjoitan runoja ja olen usein eri mieltä, mutten tällä kertaa.
Nettisivuilla nihkeeakka.fi/kulmakivet löytyy jaksojen käsikirjoitukset, listat tieteellisistä lähteistä sekä medialinkit
Kulmakivet-podcastin tuotantoa ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Savon rahasto sekä Koneen säätiö ja kaikki ne jotka ovat kuunnelleet mun puheita tähän asti ilman mikrofonia.
Kiitos, te olette mun kulmakivet.
Lähteet:
Enough for me (Fadwa Tuqan)
Enough for me to die on her earth
be buried in her
to melt and vanish into her soil
then sprout forth as a flower
played with by a child from my country.
Enough for me to remain
in my country’s embrace
to be in her close as a handful of dust
a sprig of grass
a flower.
(trans. Naomi Shihad Nye with Salma Khadra Jayyusi)
Beinin, J. (ed.) Stein, R. (ed), The Struggle for Sovereignty, Palestine and Israel 1993-2005, 2006. Stanford University Press. Accessed 06.11.2025 via: 23 IN MEMORY OF FADWA TUQAN
Lääkärit ilman rajoja:
Kansanmurha Gazassa – Lääkärit Ilman Rajoja
Suomen Palestiina-verkosto